Niin voidaan ja koiruli kasvaa kovaa vauhtia. On ollut meillä jo ainakin kolme viikkoa, mutta kun on ollut hössötystä pennun kanssa ja lasten ja lastenlasten kanssa. Tietenkin heidän piti päästä pentua katsomaan, kaikkien kynnelle kykenevien ja tietenkin eri viikonloppuina :) Näin sitä sitten minulta jää postaamiset hyvistä aikomuksistani huolimatta kovinkin pitkille väleille.

Tämä pentu on aika kiltti, mitä nyt inhoaa tai ainakin haluaa syödä aamutossut! Se vielä jotenkin olisi ymmärrettävää jos ne tossut olisivat lattialla oman onnensa nojassa, mutta kun ne on jalassa ja siihen sitten tarttuu hampaillaan! Kävele siinä sitten. Ei auta kuin komenella irti käskyä ja koittaa olla kuin ei olisikaan, että huomio kiinnittyisi johonkin muuhun ja taas pääsisi vaikka muutaman askeleen sinnepäin minne aikoikin.
Käsien nopealla taputuksella huomion saa kyllä heti itseensä, mutta en sitä haluaisi ihan koko aikaa olla tekemässä, vaan ihan puheella ja nimellä yritän aina ensin. Muutenkin meillä tuntuu siltä kuin kotiin olisi muuttanut viisi villiä vekaraa. Kissa ja koira sen saavat aikaiseksi. Ne menevät pitkin huushollia kuin päättömät kanat ja kissa oikein härnää ja houkuttaa pentua peräänsä ja sitten hyppii nojatuolien selkänojalle tai kirjahyllylle tai yleensä niin korkealle ettei koira yletä. Aina se ei silti enää ehdi ja silloin otetaan tassu avuksi ja huitaistaan sinne suuntaan missä kuono on, mutta on onneksi kynnet tassun sisällä piilossa. Ei yhtäkään veristä naarmua ole tullut.

Tästä tulee nyt tälläinen kuvaton pikapostaus. Kuvat ovat kamerassa tai isolla koneella kun tätä tässä yöllä valvoessani kirjoittelen. Onneksi ei ole enää yhtä kova kuume kuin viime yönä. Mittari huiteli 39.75 asteen lukemia. Valvoin kyllä silloinkin kun jokapaikkaa särki ja luulen, että kroppa keksi vielä muutaman ihan ylimääräisenkin nivelen jota saattoi sitten särkeä. Kurkku minulla muuten on kipeänä, ihan kamalan punainen ja karhea, mutta ei nuhaa tai mitään muutakaan.

Koitan palailla tänne kuvien kera paremmalla ajalla.  Haluaisin uudestaan herätellä tätä blogiani henkiin, tiedä sitten kuinka moni sitä kaipailee, tuskin monikaan. Olenhan jo niin kauan vaijennut tässä välissä.
 
Siunausta päiväänne  

Täällä sitä ollaan kuin kissa pistoksissa tai kuin odottava äiti, joka on nähnyt ultraäänikuvan pienokaisestaan. Laketaan päiviä, ei enää sentään viikkoja siihen kun ihana uusi perheenjäsen on tulossa kotiin.
En tiedä osaatteko te kukaan arvata kuinka suuri ilo minulla on sisimmässäni tuon pennun vuoksi. Olinhan jo aikoja sitten haudannut ajatuksen, että vielä joskus minulla olisi koira, juuri sen rotuinen mitä eniten rakastan. Kyllä villakoirakin jonkinlaisen koiranpaikan täytti, mutta ei sellaista avosydämistä kaikenymmärtävää kuin saksanpaimenkoira voi vain tehdä. Niissä on jotain ihan ainutlaatuista. Varmaan osa tulee siitä, että ne on paimenia, ne vartioitsevat laumaansa, kotiväkeään siis. Niiden kanssa on turvallista liikkua vähän myöhempäänkin ulkona, ne jo pelkällä ulkonäöllään ja kai maineellaankin saavat häiriköt rauhoittumaan. Kuitenkin ne ovat omia ihmisiä kohtaan loputtoman kärsivällisiä ja kilttejä. Tottelevat mielellään käskyjä ja ovat innoissaan kun saavat jossain tehtävässä vaikka vähän auttaa. Ne ovat kyllä ihmisen parhaita kavereita.
Seurakoiratkin tietysti ovat kavereita, mutta niiltä puuttuu se ihmisen kanssa yhdessä puuhastelu. Yleensä se on niin, että ihminen saa palvella niitä jatkuvalla turkinhoidolla ja kaikenlaisella "pumpuloimisella" ja välillä ne jopa kesken kaiken kyllästyvät ja irvistelevät ihmiselleen. Sakemannin mieleen ei julahtaisi tuollainen käytös edes unissaan :)

Taidan tähän lisätä ekan kuvan tuosta meille tulevasta pennusta

tämän näköinen haukkuli meille tulee. Sen väritys on jännän harmaavoittoinen, aika näyttää miksi turkin lopullinen väri muodostuu. Isä on väritykseltään oikein vanhanaikainen ja emossakin on aika tavalla vanhanaikaista sakemanniväritystä, se on vain hieman pitempikarvainen turkiltaan. Pentueessa on ihan selvästi muutama sen näköinen, että tulevat olemaan pitkäkarvaisia ja sitten on näitä lyhytkarvaisia. Väritystä pentueessa on myös ihan mustaselkäisiä ja vähän ruskeaa joukossa. Kukaan ei oikeastaan ole vielä selvästi vanhanajan sakemanni väritykseltään.
Emokin on ollut pentuna tuollainen vähän harmaavoittoinen ja yhdessä vaiheessa ihan vaaleanpunervan ruskeä kauttaaltaan, vain selän päällä on ollut musta juova.
Niin, että tässä saa vielä mielenkiinnolla odotella värin kehitystä.

Se minua harmittaa tuon kasvattajan puolesta, että näistä pennuista oltiin nostettu naamakirjassa oikein iso haloo eläinsuojeluväen toimesta. Oltiin huhuttu eläintehtailusta ja vaikka mistä, mikä ei pidä yhtään paikkaansa. Nyt sitten on käynyt niin, että ne ihmiset, jotka ovat olleet kiinnostuneita pennuista ja soitelleetkin kasvattajalle, ovatkin jättäneet menemättä katsomaan ja eivät ole mitään yhteyttä kasvattajaan enää ottaneet. Yksi ainoa uros on pentueessa ja sen olisin mielelläni ottanut, mutta se oli "varattu" ihmiselle, joka ei sitten tullut edes sitä katsomaan. Sekin olisi oikein hieno koira. En kuitenkaan itse sitten vaihtanut enää tuota pentua kun se oli jo minut valinnut ja sen selvästi osoittanut, että haluaa olla minun koirani.
Sitä en käsitä, miten se saikin luotua sellaisen siteen itseensä, ehkä meidän kemiat nyt vain sitten kertakaikkiaan sopivat yhteen ja olemme toisillemme sitä mitä tarvitsemme :)

Ei täällä muuten elämä nyt aivan tuon pentuasian ympärillä pyöri. Olen minä taas vähän lankaakin ostanut naamakirjan lankahamstereista, merinovillaa. Olen hartaasti etsinyt ohjetta johon tuon ostamani langan metrit kuluisivat sopivasti. Nyt koneella selatessani löysin yhden poleron tai hihattimen ohjeen josta aloitin sitä tekemään. Paitsi, että muutin sen pitsikuvion jo toisenlaiseksi ja jätin palmikot pois. No, oikeastaan ohjeesta ei taida olla jäljellä kuin suuntaa antava koko, miksi se lappunen pitäisi neuloa ja miten sitten ommella ne saumanpätkät :)

Toinen keskeneräinen työ on semmoinen virkkaus kun teen 15mm koukulla. Tuossa meidän lähellä on mattopesula, mikä myy myös matonkuteita. Yhtenä päivänä juolahti mieleeni poiketa sinne ja ostaa kudetta virkkausta varten ajatuksena tehdä niin muodikas kori, mitä nyt joka paikka on tulvillaan. Aloitinkin sen teon ja sain sitä ihan hyvin muotoiltuakin, mutta sitten mieleeni tuli,että missäs sitä sitten noinniinkuin käyttäisin.... eikun purkuun se meni ja aloitin sitten virkkaamaan pyörylää ajatuksena sen valkoisen koiran makuualusta. No, eihän siitä nyt sekään voi tulla, mutta jatkoin vain virkkaamista ihan sillä, että ajattelin katsoa kuinka suuren ympyrän saa kilosta trikookudetta aikaiseksi. Nyt olen virkannut kaiken ja sen koko on 56cm. Mies kysyi, että mattoako sinä teet... no, juu sitä voisi tietenkin tehdä. Nyt vain pitää sitten lähteä maanantaina ostamaan muutama kilo lisää tuota kudetta. Oikeastaan noin ison virkkaaminen ei yllättävää kyllä käy kovinkaan paljon käsien päälle ja sitä voi tehdä ihan pikku pätkissä ja kuitenkin se kasvaa ihan silmissä. Enpä ole ennen noin vauhdikkaan oloisesti mitään virkannut. Johtunee kai enemmän siitä, että lanka on ollut ohutta ja koukku pieni :)

Nyt täytyy häiåyä tästä koneelta ottamaan aamutropit ja laittamaan miehenkin lääkkeitä dosettiin. Se helpottaa kummasti muistamista, kun ne on siellä. Ei tarvitse arpoa olenko ottanut vai enkö ole, hänen varsinkaan kun lääkitys on niin tarkka.

Siunattua sunnuntaipäivää kaikille teille :)    Älkää takertuko irjoitusvirheisiin kiinni, en jaksa niitä nyt niin kovasti etsiä, silmät ovat liian väsyneet tietokoneella istumisesta. Taas kun kirjjoitan tätä tähän vuodatukseen suoraan, niin ei ole edes mitään oikolukijaa virheistä huomauttelemassa :)

                                                                                                                         

Kaikenlaisten normaalien syystouhujen lisäksi olen keksinyt itselleni oikein melkein kiirettä ja ainakin autolla ajelua. Sehän, tuo autossa istuminen kun on nii-in helppoa minulle :) Mutta kun on tarvis, niin tekee sitä semmoistakin mistä tulee kipuja seuraamuksena. Motivaatiota vaan pitää olla riittävästi.
Nyt olen ollut motivoitunut, olen nimittäin etsinyt itselleni koiraa. Juu, kyllä sinä ihan oikein luit.
Se koiraikävä, minkä Kultsin lopetuksen jälkeen on minussa kytenyt, on nyt sitten oikein lehahtanut päällensä. On meillä tuo Tilda kisu tottakai vieläkin ja siitä ei luovuta, on se niin ihana. Jokainen teistä kyllä tietää jolla on ollut koira ja kissa, että kissa ei kuitenkaan parhaimmillaankaan vastaa koiraa.
Vaikka minun lenkittämiseni onkin jonkinverran vaiivalloista ja kilometritolkulla en pysty sitä tekemään, niin se koiraikävä ei ole mihinkään kadonnut vaikka kuinka olen järjen ääntä koittanut sille selittää.

Olen kytännyt eläinsuojelusivuja etelästä pohjoiseen ja hakenut pienehköä seurakoiraa. Ajatellut, että aikuinen koira olisi minulle helpompi. Sitten löysinkin sellaisen, josta arvelin saavani käyttökelpoisen kaverin.
Kävimme tutustumassa siihen. Ensin se murisi ja haukkui, eikä uskaltanut tulla lähellekään. Vähitellen sen rohkeus kasvoi ja se tuli ensin minua haistelemaan. Miestäni se ei tuntunut oikein sulattavan ollenkaan. Eläintenhoitaja sanoi, että se voisi ulkona lenkillä olla helpommin tutustuva ja mehän lähdettiin ulos sen kanssa. Siellä se sitten kulki mieheni kanssa, kun annoin hihnan miehelleni ja jäin vain joukosta pois. Selvä seurakoira, sinne se paineli eikä edes kääntynyt katsomaan peräänsä.... niinkuin olen tottunut paimenkoirien tekevän!
Sisälle palattuamme se oli jo ystävällisempi ja antoi rapsutella mahansa altakin. Miehenikin se jo hyväksyi.
Menimme muutaman päivän päästä katsomaan sitä uudestaan, että se tottuisi meihin. Mukaan kotiin sitä ei vielä saanut, koska se oli kastroitu ja oli se "pönttökin" päässään. Nyt koira oli ihan samanlainen kuin ensimmäiselläkin kerralla, murisi ja haukkui, eikä ollut tunnistavinaankaan meitä. Taas lähdimme ulos sen kanssa ja siellä se reippaasti pisteli pikkujaloillaan menemään. Sisällä sitten oletin, että jää olisi jo jonkinverran sulanut, mutta luulo ei ole tiedon väärtti. Se meni kirjoituspöydän alle ja olikin sieltä jo tulossa luokseni ja ojensin käteni, pam se puri minua käteen ja kun vedin käteni pois, se hyökkäsi uudestaan käteni kimppuun heti ja puri oikein syvän haavan peukalooni. No tästäkin huolimatta olisin sen ottanut meille, uskoni koiran kasvatuskykyihyni ei tässä laantunut.
Kotona seuraavana päivänä soittelin sen taustatietoja eläinlääkäriltä, joka oli sitä hoitanut ja sain selville, että sillä oli ollut rokotusten lisäksi monia rauhoituskertoja. Trimmattava koira, jolta pitäisi nyppiä korvistakin, korvakäytävistä karvoja ja siksi se oli käynyt tuolla ja myös kynnet oli aina leikattu tuolloin samalla kertaa. Soitin vielä sillekin eläinlääkärille, jonka luona se oli kastroitu. Hän kertoi, että koira tuli kuonokopassa vastaanotolle, koska oli tuolla eläinhoitolassa purrut hoitajaakin ja oli hänellekin kovin vihainen. Ihmettelinkin hänelle, että miksi ei samalla reissulla oltu sen korvia puhdistetun, mutta hän ei siihen sitten osannut sanoa mitään. Oikeasti hämmästelen tuota eläinlääkäriä. Olen omamme kanssa tottunut, että leikkaustenkin yhteydessä on jopa kynnet leikattu, ihme ettei vielä lakattukin :)
Mieheni tuli maanantaina töistä ja sanoi, että sitä purukonetta ei sitten meille haeta. Hän pelkää Tildankin puolesta....  niinpä sitten soitin sinne yhdistykselle ja sanoin, että mieheni ei sitä meille huoli, joten perutaan koko juttu. Kyselin myöskin tältä koiravastaavalta, että miksi hän ei varoittanut tuosta kiukkuisuudesta, vaikka se oli hoitajaa sielläkin purrut. Eipä hän siihen sitten mitään sen kummempaa vastannut.
Haluatteko nähdä tämän hirmun kuvan... no tässä tulee

Tunnistatteko rotua? En laita sitä vielä tähän :)

Ei tämä koira-asia tähän vielä loppunut. Mieheni teki varsinaisen yllätyksen minulle :) Hänpä sanoi, että soittele sinne missä taannoin oli ilmoitus niistä saksanpaimenkoiran pennuista!!!
Olin itse hylännyt jo koko ajatuksen, että meille koskaan tulee sakemannia sen suurehkon liikuntatarpeen vuoksi. Mieheni kun ei ole niin kovin liikunnallinen ja minähän pääasiassa tuota edellistäkin sakemannia olin ulkoiluttanut. Silloin olin vielä terve. Sairauteni myötä ajattelin, että minun on tyytyminen vain seurakoiriin, pienehköihin sellaisiin ja siksi Kultsikin meille tuli.

Ehkäpä tämä minun jatkuva koirankaipuuni oli pehmentänyt miestäni ja se, että nuo seurakoirat eivät välttämättä ole kovinkaan ihmisystävällisiä ja tuo valkoinen koira oli sitten se viimeinen todiste hänelle. Kysyessäni, että ootko sääny ihan tosissas hän vastasi ajatelleensa koko päivän asiaa ja päättäneensä, että hän ottaa sen koiran lenkittämisestä vastuun !!!
No tietenkin minä soitin ja vapaita pentuja oli vielä ja saimme siitä paikasta lähteä niitä katsomaan.

Olipa vastaanotto täysin erilainen. Kiiltäväturkkinen, hyvinvoiva ja ystävällinen emo meitä tuli heti auton ovelle tervehtimään. Ei pelottanut yhtään! Ei ollut sormet vaarassa kertaakaan vaikka pentuja käsitteli ja käänteli. Emon naamalla oli vain ylpeä ilme, kato täämmösiä ihanuuksia minulla on :)
Pentujen joukossa hääräili kissa, kävelipä vesiastian poikkikin juodessaan siitä samalla. Oli varmaan kissan mielestä hyvä tekoallas kun oli matala iso peltitarjotin, että pennutkin ylettyvät juomaan.
Siinä sitä riittikin sitten pähkäilyä minkä pennuista osaisi valita ja enhän minä sitä valintaa sitten loppujenlopuksi tehnytkään. Eräs tyttöpentu minut valitsi ihan itse. Se tuli ainakin kolmeen eri kertaan uudestaan viereeni ja nuolemaan kättäni kun siinä ihmettelin. Mieheni antoi minun valita, eikä sanonut muuta kuin sen, että sinä olet parempi asiantuntia näissä pentuasioissa. Joo, oonhan minä, mutta päätöksenteko nopeus on nykyään niin hidasta, mutta nythän se oli kuitenkin aikamoisen helppoa. Minut valittiin :)
Pentujen luovutus on marraskuun alkuviikolla, kun ovat käyneet eläinlääkärin tarkastettavana ja rokotettavana.

Tässä onnellinen äiti :)

Tässä on jo syntynyt enemmänkin pentuja ja äiti senkun hymyilee :)

Kaiken tämän onnen keskellä on kuitenkin varjo, jonka liian innokkaat eläinsuojeluihmiset ovat p....puheillaan saaneet aikaiseksi. Onpa minunkin fb:n viesteihin tullut todella inhottavaa ja minun arvostelukykyäni epäilevää viestiä.
Kaikki on saanut alkunsa siitä, että kun tällä emolla ei ole papereitä, niin ilman muuta tämä on sitten pentutehtailua.  Voi hyvä tavaton.... tutkisivat ja ottaisivat yhteyttä kyseisiin ihmisiin ja lakkaisivat huhupuheiden levityksen!
Emolla ei ole papereita, koska omistaja ei ole halunnut niitä kotikoiralleen, ei tee niilllä mitään. Näin menetellen on saanut koiran ostettua ilman kennelliitolle meneviä maksuja. 
Eikä tämä koira ole edes liian nuori tekemään pentuja, ikää on kaksi vuotta. Isäkin on ihan aikuinen koira ja on myös puhdasrotuinen käyttölinjan koira.
Ja mikä minusta parasta, tämä on sitä vanhanaikaista sahapukkimallia!  Samaa, jota poliisit ym käyttävät, siis käyttölinjaista. Ei kelpaisi näyttelyihin kun peppu ei laskeudu liukumäkenä alas maahan.
Kerroinpa tuolle eläinsuojeluihmiselle joka minut haukkui, että kolmen viimeisen koirani papereilla ei tehty mitään, ei niistä ollut edes pyllypyyheeksi. Sairaita jokainen. Keskimmäisen te tunnette täällä sakemannina, eli 10 vuotiaaksi, mutta oli kamalan allerginen kaikelle. Viimeinen olikin sitten Kultsi ja perinölliseen sairauteen sekin menehtyi. Eipä siinäkään paperit auttaneet. Ensimmäinen näistä viimeisestä paperikoirastani jouduttiin lonkkavian vuoksi lopettamaan. Sillä ei ollut lonkkamaljoja ollenkaan. Tästäkin olen varmaan täällä jo aikaisemmin kirjoittanut.
Emme me nyt silti ilmiriitaan tuolla chattin puolella sentään päätyneet, harmittaa vain kamalasti tuollainen toisen asioihin puuttumisesta.
Sitäpaitsi vakka tämä pentu olisi monirotuinen, niin silti maksaisin kasvattajan pyytämän hinnan. On pennuista ja niiden emosta huolehtimisessa menoja jo pelkästään raksujen muodossa.

Tässä tämä purkaus nyt on, ehkä huomasittekin, että on varsinaista pääntuuletus kirjoitusta. Tämän nyt olisi voinut kirjoittaa päiväkirjaan blogin sijasta, mutta ehkäpä teistä joku saa jonkinlaisen käsityksen tämänhetkisestä arjestani. Haahuilen kaikkea ja moni asia on keskeneräisenä mm. remontti. Tapettia puuttuu seinästä, mutta eiköhän nekin tässä kuitenkin seinälle jossain vaiheessa tule. Jospa pitäisin tavotteen siinä, että jouluksi saisin näitä keskeneräisiä projekteja valmiiksi :) Ellei, aikaani sitten vie se pikkuinen ihanuus... yritän napsia siitä kuviakin. Kuvitelkaa muuten, että en huomannut ottaa kameraa mukaan tuollaiseen paikkaan. Nyt siis valokuvat tässä postauksessa eivät ole omiani, yleisesti kylläkin saatavilla, joten en varmaan kamalan suuresti ole pahojani tehnyt kun ne olen tähän liittänyt.

Siunattua viikonloppua teille, vaikka osahan siitä on jo kulunutkin :)

Kurkistelin tänne blogiini eräään langan nimeä ja samalla huomasin, että tänne on uskolliset ystävät aika hiljakkoinkin jättäneet kommenttiaan. En minä mitään uutta blogia ole aloittanut, mutta en vain ole saanut aikaiseksi tännekään mitään kirjoitetuksi. Jotenkin olen ollut viime talven niin alavireinen, masentunutkin, ettei ole oikein käsityötkään tai kirjoitukset luistaneet. Kesän kuluessa mielialani on kyllä ollut virkistymään päin, mutta sitten tietenkin olen tehnyt kaikkea muuta mikä on ollut talvelta rempallaan. Pikkuhiljaa tämä koti tästä taas alkaa näyttää ihan ihmisasunnlta. Kaiken muun lisäksi olen hiukan innostunut sisäremontistakin ja siinä on aikaa kulunut ihan mukavasti kaiken kesähommien lisäksi.

Kesällä reissasimme tietenkin myös lastenlasten luokse ja uskalsin jopa lupautua lapsenpiiaksi ja niin me, ukko, kissa ja minä menimme viettämään muutaman ihanan päivän näiden kullanmurujen luokse :)

Mökilläkin olen tänä kesänä viettänyt pitkiä toveja kisuliini mukana. Se on metka kaveri kun sitä ei yhtään häiritse meidän reissaamisemme. Kuljetuslaatikossa se matkaa ihan kiltisti. Kun se huomaa, että kasseja pakataan, tulee se siihen lähettyville ja ihan mielellään pujahtaa tuonne kuljetuslaatikkoon.
Jopa kuumalla hellesäällä se matkusteli ihan tyytyväisenä 500 km. Tietenkin pysähtelimme välillä ja tarjoilimme sille vettä ja sillä oli laatikon päällä märkä kylpypyyhe ja patjan alla pari pientä kylmäkallea.Sillä taisi olla mukavammat oltavat kuin meillä muilla ;)

Nyt olen taas vähän saanut käsitöitäkin tehdyksi. Tosin olkapää koittaa kenkkuilla, mutta olen vienyt sitä fysioterapeutin luokse ja uskon, että hän saa siitä vielä toimivan kapineen :)

Olen tässä itsekinn taas käynyt lukemassa teidän blogejanne, pitkään olin vain facebookin kautta joihinkin blogiystäviini yhteydessä. Mutta ehkäpä tämä kirjoittelu ja kuvienkin lisääminen tästä taas elpyy.

Vaikka tämä vuosi ja tuo talvi varsinkin oli rankkaa aikaa, niin silti on ihan pakko kehua kuinka uskollinen Taivaan Isä kuitenkin on. Hän on johdattanut ja auttanut uskollisesti, parantanut tuosta masennuksestakin, niin pajon, että tuntuu auringonpaistetta tähänkin risukasaan!

Tässä nyt aamulla anivarhain kirjoittelen, mutta lupaan tulla kirjoittelemaan pian uudestaan.
Olkaa kaikin siunattuja ystäväni :)